Kohota siipesi, lennä!

Siipirikko saa runoilemalla siivet selkäänsä ja kohoaa sielunsa ikilentoon.


Ota vastaan lohtu ja armo. Avaa sydämesi runoille – herkisty ja kosketu. Runot paljastavat ja hoivaavat haavoja, ilmaisevat voimakkaita tunteita uudistavista raivon kuohuista taivaallisen hurmion tuuliin. Runoissa kaivataan, voimistutaan, lumoudutaan autuudesta, etsitään ja löydetään, kuollaan ja synnytään, ollaan ihmisiä ja enkeleitä. Runoissa liikutaan muinaissuomalaisista tarunomaisista maisemista luonnon kielikuvin sydämen tuntoihin ja sielun sisimpään. Kansallisromanttiseksikin on runojen kuvastoa kutsuttu.

 

Runojen aavistuksia ja kokemuksia siivittävät ja valaisevat viisauden vapauttavat sanat rakentavat kuutamon sillan sielun oivallukseen ja rakkauteen. Ne huokuvat läsnäolemisen ja tunteiden tuntemisen viisautta ja kertovat luonnollisen sydänpolun yksinkertaisuudesta, jossa henkiset harjoitukset osoittautuvat luonnottomiksi. Sielun koti on lähempänä kuin mikään polku ja rakkaus elämään johtotähtemme. Egon ansojakin avataan. Kuutamon valo paljastaa sielun eheyden ja ainutkertaisuuden, läsnäolemisen luonnollisen yksinkertaisuuden. Kieli on kaunista ja lämmintä ja hersyy sanoissa riimin riemu, ilon leikkikin.

Aluksi käydään elämän alkulähteelle runouden muusan luo ja luonnon helmaan. Lopuksi joutsenen ikilento päätyy paratiisin portille Jumalan lapseksi heräämiseen  ja Paratiisin lähteellä-kirjasarjan elävään paratiisin luomissatuun.

Soitto

 

Metsähuoneen hiiret ja sisiliskot koloistaan

kerääntyvät jalkojeni juureen

kuullakseen

kanteleeni vivahteikasta sointia.


Minä eksynein, unohtunein

sormin hivelen sointuja

taivaan neidon hiuksia

sormin haparoin.

Ja kylkiluistani

sudenkorennon siivet puhkeavat,

hauraina elämää muistuttavina loimina kutoutuvat

ristilukin pakenevista kehristä.


− Siipeni!

Ne kimaltelevat öljyn hohteina

vetten päällä,

rakastavasta auringosta

kohoavat ylleni.

Minä lennän, lennän

pois pölyttyneistä huoneistani!

Kuorin pois vuosisatojen seitit keijujen

leningeistä

ullakon kirstuissa
Kannel rannalle on jäänyt yksikseen

suloisena sointinaan

sanomattomat kuiskaukset


ikuinen tuulen neito väreitä hivellen.


 

Kannelpuu onttona

rantakivellä kumisee.